Miten kohdata vammainen? – Eri ihmistyypit

Erilaiset ihmisiltä tulleet reaktiot/ilmeet, joita olen kohdannut vuosien saatossa. Tämä on yhteenveto heistä. Ja ennen herneen vetämistä nenäonteloon, lue loppukirjoitus.

Säälivä

  • Katse on avoin, suunnattu jopa häiritsevän suoraan itse kohteeseen. Kuin katsoisi pientä kärsivää muurahaista mutta ei oikein raaskisi sitä liiskatakaan. Tähän ilmeeseen liitetään joskus myös varovainen kontaktin ottaminen. ”Voi, onko sinun jalat kipeät?” ”On se sääli kun noin nuori/pieni/avuton/tms ihminen on tuossa tuolissa!” ”Ei siulla taida olla normaalia elämääkään”

Seurallinen

  • Katse on edellistä innokkaampi, yltiöpositiivinen ja puhe usein vauhdikkaasti rytmitettyä. ”Voisin työntää tän tuolin tosta kynnyksen yli, asutko täällä, miulla on kissa nimeltä Martti ja se tykkää tonnikalasta vaikka ei siulla varmaan ole kissoja kun et voi itse hoitaa, voi anteksi, loukkasinko?” ”TERRRRVE! Oot varmaan se Kalevi tosta miun naapurista, joo meiän talossa nää ESTEETTÖMYYS-asiat on hanskassa hehheh ja hanskat hukassa ehhehee”. Usein tätä höpötystä jatkuu kunnes itse älyät poistua paikalta tai tokaiset että nyt on kiire.

Arkajalka

  • Väistää sinut nähtyään kadun toiselle puolelle tai hyppää vaikka mieluummin ojaan kuin kohtaa vammaisen. Jos kontakti on kuitenkin syystä tai toisesta pakollinen, keskustelu ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin päivän sään ihmettelyyn. Tätä ihmistyyppiä tekisi mieli ravistella kunnolla, ja kertoa että kyllä miultakin saa kysyä mieluummin kuin reagoimalla lähes paniikinomaisesti.

Utelija

  • On vähän niinkuin Seurallinen, mutta motiivina ei ole hyväntahtoinen kaveeraminen, vaan silkka tiedonjano ja oman uteliaisuuden tyydyttäminen. Kyselee siulta maat ja mannut vammastasi. Kertoo asioita eteenpäin ja pian koko kylä/kaupunki tietää kaikesta kaiken.

Yllättynyt

  • Tätä reaktiota on kahdenlaista, joko oikeasti yllättyneitä ilmeitä siitä että joku suhaisee siun ohitse sähköpyörätuolilla tai se naapurin pyörätuolia käyttävä mies terveehtiikin siuta ihan ”normaaliin” tapaan kaupassa. Yllättynyt saattaa olla myös hieman pelokas, pelkää tuntematonta ja uutta. Toinen yllättyneen muoto (pätee enemmän jo vanhuuden ikään asti ehtineeseen väkeen), jotka suureen äänen päivittelevät että ei sitä sotavuosina ajeltu tuollaisilla minitraktoreilla vastaan tai ylipäätään vammaisia näkynyt missään. Hyvin ärsyttäviä, joskin harmittomia tapauksia niinä päivinä, kun et vaan jaksaisi selitellä vammaasi kenellekkään.

Ylihuolehtija

  • Karsastan eniten kaikista juuri tätä ihmistyyppiä. Tämä henkilö huolehtii siitä että pääset hankalasta liikkeen ovesta sisään avaamalla sen. Voi kunpa se jäisikin siihen, mutta ei. Ylihuolehtija ilmoittaa kaikille liikkeessä oleville puoliääneen/kailottaen avoimesti, että nyt täältä saapuu vammainen, siirtykää! Hän saattaa seurata siuta sinne hyllyjen väliin vaivihkaa ja esitellä siulle ne sata eri muropakettia vaikka olet jo sadannen kerran kiittänyt oven avauksesta, ja kertonut pärjääväsi itsenäisesti. Nämä lauseet kaikuvat kuitenkin kuuroille korville. Ylihuolehtijaan sekoittuu usein Utelijan piirteitä, ja jos et kunnolla (jopa töykeästi) sano että et tahdo kertoa suolentoimintasi ihmeellisyyksiä vaikkapa keskellä toria, hän jatkaa samaa rataa. Kun olet lukuisten yritysten jälkeen saanut henkilön ymmärtämään, että olet itsenäinen ihminen siinä missä muutkin, vaikkapa liikkuisitkin avustajan kanssa, hän vetää raivarit ja haukkuu kaikki vammaiset yhteistyökyvyttömiksi ja itsekkäiksi ongelmavyyhdeiksi.

Tämä kirjoitus on ehkä kärjistetty esimerkki siitä, mitä ärsyttäviä kohtaamisia itselle on vuosien aikana sattunut, ja minkälaiset ihmistyypit ovat sitä arkipäivää. Huomatkaa toki, etten ole ihmisvihaaja ja suurin osa ihmisistä kohtelee minua kuin vertaistaan.

Moni on kysynyt, miten vammaisiin sitten tulisi suhtautua? Vastaan aina, älä suhtaudu. Käyttäydy niinkuin käyttäytyisin muitakin kohtaan. Avuliaisuus on aina hieno asia, enkä sitä väheksy. Mutta lopulta kuitenkin, mie olen mie. Outo, tempperamenttinen, välillä tosi ärsyttäväkin ja aivan liian vaikeaselkoisen vamman omaava nainen. Ja toisaalta rakastava, läheisistään välittävä ja noh, liikaa kirjoittava. Jos näät miut kadulla, ja mietit mitä sanoa, miulla on yks neuvo. Tuu reilusti kättelemään, esittele ihtes ja eiköhä se juttu lähe siitä.

Kirjoittanut Maiju

IMG_8779

Kategoria(t): Maiju Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

8 vastausta kohteessa Miten kohdata vammainen? – Eri ihmistyypit

  1. Rista Blomster sanoo:

    Kiitos Maiju!
    Mielenkiintoinen ja kivasti kirjoitettu 😉

    Kivaa alkavaa viikkoa teille molemmille <3
    terkuin Rista ja Tapsa

  2. Johanna Meinander sanoo:

    No niin teen jos joskus satun siihen, hitto vieköön. Tosin siitä lähtien kun Mummo Rakas muutti Rauhalakotiin (asui ennen siinä naapurissa keltaisissa rivareissa) ja siitä pian kuolikin, ei ole tullut niillä nurkilla liikuttua.

    Tuosta suhtautumisesta ja suhtautumattomuudesta oon muuten samaa mieltä, ja usein avautunutkin aiheesta. Ja se otti aikanaan päähän, kun opiskeluaikoina avustin pyörätuolilla liikkuvaa opiskelukaveriani, ihmiset puhuivat miulle hänen ohi. Ja naisella oli älynlahjoja hemmetti soikoon 2 kertaa enemmän kuin miulla. Murr!

  3. Outi mäki sanoo:

    Poikaani ( 18-v ) joudun aika usein puolustelemaan milloin missäkin, Sisaruksensa myös ovat muutamaankin otteeseen joutuneet tilanteeseen ; että ; Hän on mun pikkuveli, mieti mitä sanot , TAI…..

  4. Riikka-Maria sanoo:

    Loistava artikkeli Maiju! Itsekään en tiennyt nuorempana miten suhtautua vammaiseen ihmiseen. Jouduin onnettomuuden seurauksena olemaan itse jonkin aikaa ensin pyörätuolissa ja sen jälkeen rollaattorin varassa. Silloin huomasin miten eritavoin ihmiset minuun suhtautuivat. Tunnistin kaikki kirjoittamasi tyypit. Hienoa kun Pietarin kanssa annatte kasvot vammaisille, tuotte ajatuksenne julki ja uskallatte puhua vaikeistakin asioista. Keep on writing!

  5. eine lakström sanoo:

    Hei!
    Kiitos kirjoituksestasi, mie tunnistan itsestäni nää kaikki hahmot, ennen kuin aloin olemaan vammaisien kanssa.
    Ennakkoluuloni: Et he syö miut elävältä. en osaa tehdä mitään heidän kanssa.
    Nykyisin käsitykseni on muuttunut aika paljon, eivät enää pure vaan heidän kanssa on
    hauskaa ja saa uusia seikkailuja kun lähtee matkaan mukaan, mikään päivä ei ole
    saman lainen.
    t seikkailun haluinen

  6. Laila Parviainen sanoo:

    Hienosti kirjoitettu ja kyllä sitä näkee kaikenlaista suhtautumista. Itse työskentelen kotihoidossa ja kohtaa vammaisia, vanhuksia ja päihde- ja mielenterveysongelmaisia ihmisiä päivittäin. Jokainen on kohdattava omana itsenäisenä persoonanaan. Olen myös ollut työharjoittelussa kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa ja siellä opin näkemään että hyvinkin vaikeavammainen voi tehdä kaikenlaista hieman avustettuna esim. melkein sokean kanssa tein kuivaneulahuovutusta ja harjoja. Ja jokainen siellä söi ja joi itse vaikka olivat hyvin vaikeasti vammaisia.

  7. Outi sanoo:

    Hei Maiju ja kaikki sivulla!
    Upea kirjoitus. Löysin itseni kanssa monista kohdista.
    Muistan, kuinka sellaisena normimimminä menin koulun kanssa urheilukentälle. Kenttää hoiti todella kova pitkän matkan juoksija ja hän oli kuuro. Yksi kerta opettelin sanomaan viittomakielellä ”Päivää!” ja ryntäsin sanomaan sen hänelle. Mies katsoi kummasti. Ei kuitenkaan suuttunut. Nyt kun olen 43-vuotias, mietin, että toivottavasti se hyväntahtoinen eleeni meni viestinä läpi. On kovin hankalaa, kun ei ole yhteistä kieltä.

    Sittemmin minusta tuli monikulttuurisen perheen äiti. Opin siihen, että ihmiset tuijottavat minua ja lapsiani tai miestäni ihan ulkonäön perusteella. Mutta nimittely ja nyt keskimmäisen lapsen diabeteksen kautta tullut haukkuminen, jota poika on pari kertaa saanut osakseen – sitä en kestä. Kaikki kiusaaminen, panettelu jne… jokaisen ihmisen kohdalla siinä pitää olla nollatoleranssi. Meillä kaikilla on oikeus elämään. Me kaikki määrittelemme elämämme normit!

    Yksi parhaista työpajoista, jonka olemme mieheni kanssa pitäneet, oli nykyisen kotikuntamme erityiskoululle. Pidimme afrikkalaisen tanssin kurssin 4 viikkona peräkkäin. Vanhin lapsemme oli juuri syntynyt. Oli MIELETÖNTÄ nähdä lapsi, jolla vain käsivarsi liikkui. MUTTA SE TAPA MILLÄ HÄN TANSSI!!! <3 Koko sali oli täynnä iloa ja aina lopuksi me istuimme alas keskustelemaan. Pieni down-poika tuli ja siveli mieheni tummaa ihoa ja sitten halasi häntä! En tule koskaan unohtamaan niitä neljää päivää. Olen onnellinen, että saimme kosketuksen. Nyt vieläkin tapaan näitä oppilaita kaupassa ja osa muistaa meitä ja vilkuttaa. 🙂 (Yritän kerätä itseni, nimittäin silmissäni on nyt onnen kyyneleitä.)

    Erilaisuus on itse asiassa voima. Minua kiusattiin pienenä oudon soitinvalintani johdosta. Nyt se onkin minun onneni. Kun on erilainen, niin tietää että on uniikki!

    Ihanaa kesää kaikille! Ulkona on 20+ kelit. Aurinkoa ja paljon hyvää mieltä kaikille.
    <3:lla Outi

  8. Kirsikka sanoo:

    Hermoston häiriön vuoksi olen joskus turvautunut pyörätuoliin. Lisäisin ehdottomasti kategoriaan sarjan Tuijottaja. 😀 Hän ei sano mitään, eikä edes tunne sinua, mutta hän vaan tuijottaa tuijottamistaan.

Vastaa