Märän lumen alta pilkistää pala maata.
Vesi valuu räystäistä, enkä minä voi taata,
että tyytyisin elämässäni enää koskaan sivurooliin.
Liian kauan syrjässä olleena,
liian kauan elävänä kuolleena.
Sisältä rikki, hajalla sielusta missä
ennen soi suruviulut ja kuovin iltahuuto.
Enkä minä ole suuri sankari,
ei minusta tullut supernaista.
Minulle on annettu vain tämä polku,
ei ole toista samanlaista.
Arki ei ole aina juhlaa, ei suuria iloja.
Vain pieniä onnistumisia, varjoja ja valoja.
Nautin aamukahvista keittiössä, seurasta.
Iloitsen auringonpaisteesta ja lumisateesta.
Niin paljon enemmän sain, kuin uskalsin toivoa.
