Kirjoitin Pietarista, tai siis Pikusta (lempinimi) tällaisen ”lajiesittelyn”. Leikittelin ajatuksella, että jos hän olisikin yksi laji, kokonaan uusi eläin Suomen niinkin laajassa luonnossa. Kirjoitettu huumorilla 😉
Piku (lat. mursus poskipussimus)
Ulkoinen habitus, ulkonäkö:
Paino ja vartalo:
57-58 kg, riippuen vuodenajasta. Vartalo sopusuhtainen, tosin lajille tyypillinen keskivartaloon ilmestyvä ”muumimaha” vie painopistettä keskiosaan. Silmät isot ja ruskeat, valppaat. Karvapeite ruskea.
Elintavat:
Pikut elävät hyvin omalaatuista elämää. Ne viihtyvät niin kotona, kuin kirmaamassa pitkin metsiäkin. Elinympäristön valinnassa ne luottavatkin usein ruuan läheisyyteen. Myös muut mukavuustekijät, kuten sopiva lämpötila, ovat tärkeitä. Piku ei siedä kylmää, vaan kasvattaa tällöin yllensä suojaavan turkin. Kesäisin lämpö houkuttelee pikuja ulos luolistaan nauttimaan auringosta.
Liikkuminen:
Lajille on ominaista käyttää liikehdintäänsä tiettyä levottomuutta. Synnynnäinen ylivilkkaus ilmenee edestakaisella vaellusmekanismilla, joka varsinkin sisätiloissa ilmenee jatkuvana liikkeenä välillä olohuone-keittiö-makuuhuone. Silloin tällöin tapahtuu myös liikkeitä saniteettitilojen puoleen. Pikun liikkeen rajoittuessa jonkin häiriötekijän takia, se päästää suustaan vienoa murinaa.
Levinneisyys:
Pikuja tavataan tätä nykyä vain Punkaharjulta, läheltä Savonlinnaa. Kuvaa varten tapaamamme yksilö majaili lähellä metsänrajaa, kuitenkin lähellä ihmisasutusta ja ruokaisia apajia. Tämä harvinaisuus onkin niitä, joita ei moni luontokuvaaja koskaan tapaa!
Metsästys:
Pikut ovat tätä nykyä rauhoitettuja, ja niitä ei saa siis metsästää. Villejä pikuja voi yrittää houkutella silitettäväksi erilaisilla makupaloilla, kuten makkaranpätkällä tai oluella.
Lisätietoja saa allekirjoittaneelta, videopätkää lajille tyypillisestä käyttäytymisestä ehkä luvassa… 😉