Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa, lauloi aikoinaan keihäänheitossa kultamitalin Lontoon olympialaisissa vuonna 1948 voittanut Tapio Rautavaara.
Luulen oivaltaneeni sen, mutta ei se silti ole aina niin ihanaa. Toisaalta eihän elämä ole aina kenellekkään ihanaa, mutta ilman huonoja aikoja hyvistä tuskin osaisi nauttia tarpeeksi.
Tähän kohtaan kirjoitukseni jäi viime viikolla kesken, kun en millään keksinyt miten juttua jatkaisin. YLE Areenasta tullut dokumentti Arvokas kuolema? herätti idean jatkaa tätä kirjoitusta, jonka olin onneksi jättänyt luonnoksiin.
Kyseisessä dokumentissa tanskalainen Jane Hoffmann potee hitaasti kuolemaan johtavaa ALS-tautia. Hän haluaa päättää kärsimyksensä ja kuolla arvokkaasti. Hoffmann matkustaa Sveitsiin klinikalle, missä lääkärit auttavat häntä kuolemaan.
Dokumentti herätti suuria tunteita elämää suuresti rakastavassa ihmisessä. En vain voi mitenkään ymmärtää, että joku haluaa kuolla tuosta vaan. Ymmärrän toki sen, että tuntematon tilanne ja yllättäen tietoon tuleva kuolemaan johtava sairaus pelottaa.
Surullista oli katsoa etenkin, kun toisten ihmisten avun vaarassa elämistä pidetään arvottomana. Avustajat kuitenkin mahdollistavat täysillä elämisen ja yhteiskunnan osana olemisen.
Meillä Suomessa puhutaan myös paljon eutanasiasta. Mielestäni siihen liittyy liikaa kysymyksiä, joita on vaikea ratkaista. Tämä ehkä voisi toimia, jos se olisi kirjattu hoitotahtoon. Liian vaikea kysymys yleisesti. Itse ainakin haluan elää.
Toivotaan hyvää viikonloppua kaikille ja päätän kirjoituksen tällä viikolla menehtyneen Kalle Könkkölän sanoin ”Kyllä kannattaa huomista päivää odottaa. Se on varmasti hienoa”.
