Tämä pohdinta sai alkunsa siitä, kun rupesin eräässä ruokapaikassa miettimään, miksei invavessoja voi olla naisille ja miehille erikseen. Vetosin itse mielessäni kustannussyihin, että toisen invavessan rakentaminen tulisi kalliiksi, kunnes tajusin että mitä mie oikein ajattelen. Asetanko oman sukupuoli-identiteettini alemmaksi kuin rahan arvo on?
Ollessani peruskoulussa, ennen ylä-asteelle menoa minua luultiin monesti pojaksi, koska halusin itsepäisesti leikkauttaa tukkani lyhyeksi täytettyäni 9 vuotta. Myöhemmin aloin muiden ikäisteni tapaan meikata ja panostaa vaatetukseeni, tunsin itseni hyvinä päivinä jopa viehättäväksi. Mutta sain monta kertaa pettyä, kun monet huomasivat vain vammani ja siitä aiheutuvat rajoitteet, eivät uutta kampaustani.
Sitten löysin kehonmuokkauksen, lävistykset ja tatuoinnit. En asettunut ollenkaan siihen muottiin, mitä minuun yritettiin soveltaa. Vaatteet kiinnostivat yhä enemmän ja aloin tykätä laittautumisesta. Naiseuteni oli heräämässä. Ihmissuhteiden myötä koin hyväksyntää omana itsenäni, ja ensimmäisiä kertaa sain tuntea itseni jopa seksikkääksi.
Seksuaalisuus on aina ollut tärkeä osa identiteettiäni. Heräsin omaan biseksuaalisuuteeni jo varhain, mutta kun vihdoin annoin periksi ympäristön paineille olla seksuaalisesti näkymätön ja harmaa, aloin nauttia asioista. Vammaisuus yhdistettynä seksuaalivähemmistönä elämiseen ei ole helppoa ja yhä vieläkin sitä saa selitellä.
Mitä naiseus sitten miule on? Sitä, että tykkään laittautua, hoitaa itseäni ja olla edustavana jos menen julkisille paikoille. Sitä, että mie en koe poikkeavani muiden naisten asemasta millään tavalla. Samalla tavalla mie haaveilen välillä lapsista, rakastan kauniita kenkiä ja laukkuja, välillä taas koen kauheita identiteettikriisejä ja tukkani ei varmaan ikinä miellytä miuta. Koen olevani seksuaalinen, haluttava ja rakastettava. En edelleenkään mahdu siihen klassiseen pullantuoksuiseen kotirouvan malliin, vaan tykkään käydä keikoilla ja en ikinä luovu miun lävistyksistä, uusi tatuointikin on suunnitteilla.
Haaveenani olisi nähdä Suomi, jossa vammaisillekin tunnustettaisi sukupuoli. Pukeutumista myöten pitäisi juhlistaa sitä identiteettiä, jonka jokainen kokee omakseen. Oli se sitten transsukupuolinen, homo, biseksuaali tai panseksuaali. Ja ei, en mie heteroitakaan ole unohtanut 😉
