En minä aina jaksa.
Kun sattuu, ja lihakset pettävät,
kun keho huutaa ja kukaan ei kuule.
Silloin kun kaikki on selvää
ja itse olet epäselvyyttä täynnä.
En minä aina jaksa.
Tahtoisin osata kertoa, miten paljon
olen miettinyt
miksi vielä jatkaa tätä loputonta taistelua.
Olen halunnut pudota, vajota
kohti pimeintä järven aaltoa
joka löi vieraan sataman betonilaituriin.
Joku kerran kysyi,
miltä tuntuu olla vammainen.
Minä en osaa vastata.
Miltä nyt yleensä tuntuu ihmisyys?
Mutta kun mietin,
niin se tuntuu, vaihdellen,
kuin aikainen kevät ja pimein syys.
Kenelle on luvattu kultainen vanhuus?
Ja mikä voi olla suurempaa onnellisuutta,
kuin huomata joka aamu
hengittävänsä
yhä.
Todella koskettava ja ihana kirjoitus <3 Kiitos <3
Kiitos kommentista 🙂
Pidän runostasi.
Kiitos 🙂
Ihana runo. Olet tosi hyvä kirjoittaja! 🙂
Paljon kiitoksia 🙂
Ihana runo Maiju. oot ammatti runoilija, runokirjaasi odotellen <3 Ostan varmasti <3
Kiitos paljon 🙂
Olipa rytmiltäänkin hyväntuntuinen runo! Tosi aito, ja kipu ja toivo tulevat läpi. Kiitos!