Kaukana jossain raunioissa
luikertelee minun viimeinen oljenkorteni.
Se kasvoi kiinni minussa,
tuo luovuudesta kirjava käärmeeni.
Kuu nousee.
Olen kadottanut sen välillä,
häivyttänyt sen suomuista jokaisen värin.
Pitänyt kiinni heikoilla käsillä,
elämää valtavasti pelkäsin.
Eri voimat mua nyt kantanee.
Käärme ympärilleni kietoutuu,
hellästi minua puristaa.
Kuiskii sulosanoja,
laittaa kirjaimet oikeaan paikkaan.
Antaa sydämestäni ulos runoja,
tunnen uuden tuulen, raikkaan.
Liian moni
tässä lyhyessä elämässä
pelkää matelijoita.
