Kirjoitan tällä kertaa aiheesta, josta minun on vaikea puhua ääneen. Tai oikeastaan vakavasti asioista minun on yleensäkin helpompi kirjoittaa.
Näin syksyn tullen mieleen nousee vahvasti seitsemän vuoden takaiset tapahtumat, jotka muuttivat elämäni täysin. Tuona kyseisenä syksynä menetin äitini rintasyöpään.
Näin jälkeen ajateltuna tuon asian tapahtuminen alkoi olla vääjäämättä edessä. Silloin sen halusi tietenkin kieltää ja uskoa, että ihme vielä tapahtuu. Jotenkin läheisen ihmisen sairaus sokaisee, eikä todellista tilannetta huomaa.
Jossain vaiheessa syksyä, lokakuun tienoilla tapahtui kuitenkin täydellinen romahdus. Äiti ei jaksanut enää nousta itse ylös. Kuukautta myöhemmin hän sitten menehtyi kotona, jossa saattohoito toteutettiin silloisen hoitoringin toimesta.
Tuo hetki muutti elämäni täysin, silloin piti alkaa pärjäämään itsenäisesti. Veljeni Henkka oli silloin vielä elossa, mutta hänen kuntonsa ei ollut mitenkään hyvä. Hän puolestaan menehtyi vain puoli vuotta myöhemmin.
Äiti oli pitänyt meistä ehkä jopa liikaakin huolta, olin täysin onneton ihan normaalien kotitöiden suhteen. Puhumattakaan avustajiin, apuvälineisiin yms liittyvät asiat, joita en ollut itse hoitanut. Toki ymmärrän, että hän ei uskonut meidän elävän pidempään kuin hän. Niin itsekkin luulin.
Valitettavasti huomaan monen muunkin vakavasti sairaan lapsen vanhemman ajattelevan samoin. Elämästä ei kuitenkaan ikinä tiedä ja noin ajatteleminen voi saattaa lapsensa ongelmiin. Rakkaus voi tässä tapauksessa sumentaa liikaa ajatusmaailmaa.
Tuon asian suhteen minulla oli hyvää tuuria, että lähipiiri tuki ja auttoi vaikeina hetkinä. Tuskin olisin tässä omassa asunnossa tätä juttua kirjoittamassa. Kiitos!
Minulla on yhä ikävä äitiä. Vuodet muuttavat ikävän muotoa, mutta ei se koskaan katoa. Muistot kulkevat mukana loppu elämän.
