Äskettäin kirjoitin siitä, että mistä minä olen kiitollinen. Tällä kertaa kirjoituksen aiheena on sana Kiitos ja etenkin sen sanomisen vaikeus,
Välillä tuntuu, että kun kiittää esimerkiksi huoltomiestä tekemästään työstä niin hän saattaa hämmentyä eikä oikein tiedä mitä vastata. Ehkäpä syynä on se, että he eivät ole tottuneet saamaan kiitosta.
Kiitoksella ei kuitenkaan ole tarkoitus pönkittää kenenkään itsetuntoa. Liika saman sanan toistaminen, kun vie helposti sanalta merkityksen.
Itselle on ollut jo lapsesta saakka aivan päivänselvää, että sanon kiitos, kun siihen on aihetta. Tai esimerkiksi johonkin virastoon soitetun puhelun lopuksi sanon Kiitos, vaikka lopputulos ei olisi yhtään sen parempi kuin puhelun alussa.
Muutenkin tuntuu siltä, että ihan normaalit käytöstavat ovat kadonneet jonnekin usealta ihmiseltä. Ei se kuitenkaan ole itseltä millään tavalla pois, jos esimerkiksi tervehtii tuntematontakin naapuriaan. Se tervehdys, kun voi olla jollekin päivän pelastus.
Haloo Helsinki on tehnyt biisin Kiitos ei ole kirosana, joka kertoo hyvin osuvasti nykyisestä maailmanmenosta. Video on upotettu tuohon alle:
Yleensä syytetään huonosta käytöksestä nuoria, mutta valitettavasti tämä ilmiö näkyy aivan kaikissa ikäluokissa. Käytöstavat ja ikä, kun eivät kulje käsikädessä.
Voitaisiin yhdessä luvata ensi vuodelle, että pyritään edes tervehtimään naapuriaan. Kiittämään toista ihmistä, kun siihen on aihetta. Kiitos kun luet juttuja!
Comments are closed.