Rakas äiti – ”jo kymmenen vuotta hänen menetyksestä”

Rakas äiti ja menettäminen on tämän postauksen aihe. Olen kirjoittanut tästä samasta aiheesta vuosien saatossa useamman kerran. Nyt marraskuussa hänen kuolemasta tulee kuluneeksi jo kymmenen vuotta, joten ajattelin kirjoittaa aiheesta.

Rakas äiti ja menettäminen on tämän postauksen aihe. Nyt marraskuussa hänen kuolemasta tulee kuluneeksi jo kymmenen vuotta.

Äiti syntyi 26. heinäkuuta 1952 eli Helsingin Olympialaisten ollessa käynnissä. Tuona samana päivänä muun muassa Edingburghin herttua Prinssi Philip vieraili ensimmäisen kerran täällä Suomessa. Kyseessä oli siis oikeastaan erittäin historiallinen päivä, sillä ne olivat Suomen ainoat olympialaiset.

Äidin lapsuudesta en muista kauheasti mitään kuulleeni. Nuorena ennen perheen perustamista tiedän hänen olleen töissä Ruotsissa. Ensimmäisen lapsen hän sai vuonna 1973. 29-vuotiaana hän oli jo neljän lapsen äiti. Vuonna 1985 elokuussa synnyin puolestaan minä. Minun syntymän jälkeen hän sai vielä kaksi lasta. Hänellä oli siis yhteensä seitsemän lasta.

Vanhin lapsista Henrik sairasti myös Duchennen lihasdystrofiaa. 1980-luvun alussa eliniäksi arvioitiin noin 30-vuotta ja jo ilmeisesti tuolloin äiti tunsi elämäntehtäväkseen pitää huolta lapsestaan loppuun asti. Sitten minulla todettiin sama sairaus. Tuossa vaiheessa taakka ei vielä ollut liian suuri, mutta kun lopulta taakka muuttui aivan liian suureksi. Ulkopuolista apua hän ei halunnut tai suostunut ottamaan vastaan riittävästi.

Rakas äiti

Äidillä todettiin rintasyöpä syksyllä 2005, joka leikattiin pian tämän jälkeen. Sytostaattihoidot alkoivat pian sen jälkeen. Kaikesta huolimatta hän jaksoi toimia minun ja veljeni omaishoitajana. Apua olisi ollut mahdollista saada enemmänkin, mutta ei jääräpäinen ihminen siihen suostunut. Voisikin sanoa, että meidän äiti asetti perheen aina itsensä edelle. Ja voisin jopa sanoa, että tämä koitui hänen kohtalokseen.

Syöpähoitojen päätyttyä tilanne oli muutaman vuoden hyvä. Kontrolli syksyllä 2008 oli vielä puhdas, mutta seuraavaan kesään mennessä tuo salakavala sairaus alkoi saada otteen äidistä. Omaan tapaansa äiti ei kauheasti valitellut, mutta hän selvästi kärsi kovista kivuista. Syksyllä kauhea totuus iski vasten kasvoja, kun syöpä oli levinnyt kaikkialle elimistössä. Vielä tässäkin vaiheessa äiti ei vain voinut ottaa apua vastaan. Ei aiheesta saanut edes puhua. Tämä asia harmittaa minua yhä.

Vuoden 2011 alkupuolella äiti joutui luopumaan veljeni hoitoringissä mukana olemisesta. Tämä oli hänelle todella vaikeaa ja varmasti heikensi voimia entisestään. Keväällä 2011 oli valmistauduttu siihen, että sairaalaan joutunut äiti ei palaisi enää kotiin. Jostakin hän keräsi vielä kerran ne supervoimansa ja palasi kotiin.

Äidin tila romahti täysin lokakuussa ja tuossa vaiheessa alkoi olla täysin selvää, että kuolema on ikävä kyllä tulossa. Tuohon asti sitä uskoi, että äiti vielä selviäisi tästäkin. Näin jälkikäteen ajateltuna oli jo pitkään selvää, että hän ei enää toivu. Onneksi äidin saattohoito saatiin järjestettyä kotiin. Marraskuun 14. päivä 2011 äidin voimat ehtyivät ja hän menehtyi.

Tästä tuli siis kuluneeksi kymmenen vuotta äidin kuolemasta. Ikävä on toki muuttanut muotoaan moneen kertaan näiden vuosien aikana. Lähes päivittäin äiti on kuitenkin mielessä. Ja uskon, että hän seuraa tyytyväisenä elämääni ja häneltä perittyä elämän iloa jostain tuolta. Äiti

Rakas äiti vuosia sitten.

Pietari Ahtiainen

Vuonna -85 syntynyt harvinaista ja etenevää Duchennen lihasdystrofiaa sairastava bloggaaja Savonlinnasta. Bloggaan elämästä vammaisen henkilön näkökulmasta. Yritän omalta osaltani tehdä maailmasta edes vähän paremman.