<

Meijän tarina

Olen miettinyt monta kertaa miten aloittaisin tätä tekstiä. Miten pukea sanoiksi ne ajatukset, joita on syntynyt koskien vammaisuutta ja parisuhdetta.Kun aloimme seurustella Pietarin kanssa, mie elin aivan eri maailmassa kuin hän. Olin juuri muuttanut Joensuusta Ilomantsiin asumaan lähinnä vanhuksille tarkoitettuun palvelutaloon. Tässä rytäkässä kotikuntani oli yhä pysynyt Nurmeksena, koska Nurmeksesta Joensuuhun muuttaessa olin hengityshalvauspotilas ja miulla oli hoitorinki, kuten Pietarilla nyt ja silloin kotikunnan vaihto ei onnistunut.

Palvelutalossa asuessa satuin kerran lukemaan Pietarin blogia ja uskaltauduin lopulta kehaisemaan hänen kirjoituksiaan ja kuvia. Pian alkoikin ahkera kirjoittelu edestakaisin, illat ja yöt venyivät pitkiksi kun ei meinannut malttaa lopettaa läppärillä naputtelua. Soittelimme myös tottakai, ja kohta sovimmekin ensimmäisen tapaamisen Ilomantsiin.

Mies siis matkusti Punkaharjulta Ilomantsiin vain tapaamaan miuta, ihmistä, jota jännitti sinä päivänä niin pirusti! Mutta, kaikki menikin enemmän kuin hyvin. Kohta aloinkin kysellä ja selvittää vammaispalvelun kanssa mahdollisuutta saada avustustunteja käytettäväksi Pietarin hoitoringin puolesta, koska oma henkilökohtainen avustajani oli myönnetty vain 30 tunniksi kuukaudessa.

Tästä alkoikin varsinainen väsytystaistelu. Koska hoitorinki on sairaanhoitopiirin ostama palvelu erilliseltä hoitofirmalta, ei tavalliset vammaispalvelun myöntämät avustajakulujen korvaamiset päteneet tässä tilanteessa. Firma halusi tietenkin mahdollisimman paljon rahaa minun kustannuksellani, ja kotikuntani taas säästää. Vaati puheluja, selvityksiä, lakimiehen (tässä tapauksessa kylläkin naisen) apua ja valtavasti henkistä kanttia taistella oikeudesta asua siellä missä haluaa.

Sitten tulikin tilanne, jota ei oltu ajateltu. Onko kahdella ihmisellä oikeus asua yhdessä, vammaisuudesta tai avun tarpeesta huolimatta? Sosiaali-ihmiset, hoitajat, sairaanhoitopiirin vastaavat joutuivat kaikki kaivelemaan niitä omia ennakkoasetuksia ja -luuloja. Lopulta päätöksiä oli tehty. Muistan sen päivän kun sain postissa ison valkean kirjekuoren Savonlinnan kaupungilta. Jännityksestä tärisevin käsin aukaisin sen, ja löysin silmiini ensimmäisenä sanan ”PÄÄTÖS”.

Nyt, kohta 4 kuukautta myöhemmin, istun keittiössämme kirjoittamassa tätä tarinaa ylös. Mikä elämässäni sitten on muuton myötä muuttunut? Voisin vastata tähän vain yhdellä sanalla, kaikki. Parisuhteessa eläminen ei ole kenellekkään helppoa, eikä aina niin auvoistakaan. Olen kuitenkin saanut taistelusta palkinnoksi ihanan aviomiehen, oman kodin jossa saan olla kuten haluan, tarpeeksi apua päivittäiseen pärjäämiseen rajoitteideni kanssa ja paljon uusia tuttavia. Vasta nyt tunnen oikeasti eläväni.

Haluankin päättää tämän kirjoituksen ehkä kliseiseen, mutta niin toteen lauseeseen. Pitäkää unelmistanne kiinni, olittepa sitten vammaisia tai ette, halusittepa sitten rakentaa maailman isoimman hiekkalinnan tai hypätä benjihypyn. Kaikki lähtee teistä itsestänne!

Teksti: Maiju Ahtiainen

1689548_10153748675870247_485994300_n

 

Meijän tarina

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Siirry sivun alkuun