Lapsettomuus on ollut minulle vaikeasti käsiteltävä asia. Nyt on kuitenkin aika kirjoittaa tästä aiheesta minun näkökulmasta.
Kirjoitan nyt itselleni hyvin vaikeasta aiheesta, joka on oikeasti ollut vaikeasti käsiteltävissä. Yhteiskunnan asenne vammaisten henkilöiden vanhemmuutta kohtaan on nuiva. Se toki on ollut helpottava tekijä, sillä kovinkaan moni ei ole edes odottanut meiltä perheenlisäystä ja kukaan ei kysele siitä.
En olisi koskaan uskonut, että eläisin parisuhteessa tai ainakaan vuosikymmenen kestävässä. Ennenkuin tiemme veivät yhteen Tuiskun kanssa ja rakastuin palavasti. Kun alettiin olla Tuiskun kanssa niin se oli unelmien täyttymys. Kaikki tapahtui lopulta uskomattoman nopeasti, sillä reilut puoli vuotta myöhemmin oltiinkin jo naimisissa. Tuossa vaiheessa yhdessä oltiin asuttu hieman yli kaksi kuukautta.
On hyvin ymmärrettävää, että jossain välissä mielessä oli perheenlisäys ja toki asiasta puhuttiin myös hyvin paljon. Alkuun kaikki tuntui mahdolliselta, sillä olihan monella tutulla vammaisella lapsia. Mietittiin, harkittiin ja suunniteltiin pitkän aikaa, mutta aina lopputulos oli samanlainen. Tuiskun terveys olisi joutunut liian suureen vaaraan. Apua olisi tarvittu lapsen hoidossa tosi paljon. Tämä johti mietinnässä siihen, ettei haluttu ottaa sitä riskiä, että joku päivä ei olekaan henkilökohtaista avustajaa ja lapsikin jäisi heitteille.
Vaikka tiesi järjellä ajateltuna, että päätös on ainoa oikea niin sydän ja tunteet olivat täysin toista mieltä. Asia tuntui alkuun todella väärältä, jonka takia tuli vuodatettua kyyneleitä runsaasti. Kadulla vastaan tulevat iloiset pienten lasten vanhemmat toivat pitkän aikaa todella surullisen ja vihaisen mielen. Miksi muilla on mahdollisuus olla vanhempia, mutta meillä ei? Miksi lapsia suodaan heille, jotka eivät arvosta lapsiaan ollenkaan? Siinä kysymyksiä, jonka parissa pyörii useat muutkin lapsettomuudesta kärsivät ihmiset.
Miltä lapsettomuus tuntuu nykyään?
Vuosien varrella tuska on huomattavasti helpottanut, eikä esimerkiksi vieraiden lasten näkeminen ota enää niin koville. Ei voi kuitenkaan kiistää, että välillä ei olisi yhtään haikea mieli tämän asian suhteen. Yksi vaikea hetki on usein junassa, kun joutuu pakosti viettämään aikaa usean tunnin pienten lasten lähellä. Toki riippuu ihan päivästä ja hetkestä. Eikä minua tosiaankaan haittaa, jos lapset tulevat kyselemään vaikkapa hieronta kulkuvälineestäni.
Vaikeiden asioiden kanssa pystyy onneksi oppimaan elämään. Pitkälti kyse on kuitenkin omasta asenteesta ja asioihin suhtautumisesta. Vaikka minusta tuskin koskaan tulee isää, niin minun elämässä on paljon ihania asioista. Elämä Tuiskun kanssa on mahtavaa kahdestaankin. Ja onhan elämässä mukana ihania sisarusten lapsia.
