Minun isä poistui keskuudestamme syyskuun puolivälissä. Kuolema herätti minussa runsaasti kaikenlaisia tunteita suuntaan ja toiseen. Tämä kirjoitus on siis omistettu hänelle.
Lapsuudesta löytyy paljon hyviä muistoja, kun ajattelen isääni. Ensimmäisenä tulee mieleen, kun käytiin katsomassa jääkiekkoa ja pesäpalloa. Olin ehkä 8-vuotias, kun hän käytti ensimmäistä kertaa katsomassa jääkiekkoa Savonlinnassa. Jostain syystä kannustin vierasjoukkuetta SaiPaa ja siitä asti olen ollut joukkueen fani.
Myös muita lapsuuteen liittyviä muistoja haluan listata tähän. Paloautot tulivat isäni kautta hyvin tutuksi, sillä hän oli vapaapalokuntalainen. Lapsuudessa oltiin aika usein paloauton kyydissä. Samoihin aikoihin hän työskenteli meijerillä ja päästiin myös useamman kerran maitoauton kyytiin.
Pitkät automatkat lapsuudesta tulevat nyt usein mieleen ja etenkin niillä isän c-kasetilta soittama musiikki. En usko, että pystyn koskaan unohtamaan esimerkiksi Jamppa Tuomisen Aamu toi ilta vei tai Joel Hallikaisen Kuurankukka sekä Antaa surun mennä biisien sanoja. Niitä kuunneltiin usein.
Viime vuosien aikana olimme aika etäisiä toisillemme ja edellisestä tapaamisesta on aikaa pari vuotta. Näin jälkikäteen harmittaa etäiset välit häneen. Välimme olisivat voineet olla paremmat, mutta nyt niitä on valitettavasti myöhäistä korjata.
Ehkä olimme pohjimmiltaan liian samanlaisia eli äkkipikaisia ja herkkiä. Tämä johti usein aivan turhiin vääntöihin sekä toisen loukkaamisiin. Eikä kumpikaan osapuoli tietenkään jälkeenpäin osannut ottaa asioista enää esille.
Tiedän kuitenkin, että isä välitti minusta paljon, vaikka ei suomalaisen miehen tapaan osannut sitä ääneen sanoa. Ollessani 14-vuotiaana suuressa ja valkeassa selkäleikkauksessa hän oli tukena sairaalassa ja samoin, kun sairastin keuhkokuumeen parikymppisenä. Nämä kertovat paljon välittämisestä.
Suru kosketti suuresti minua sekä monia muita. Meille kaikille jää kuitenkin muistot, joita ei meiltä oteta pois. Kiitos kaikesta!
