Maiju kirjoitti tuossa vähän aiemmin yhteisen taipaleemme alkuajoista. (Lue täältä) Siitä saman katon alle tie oli hyvin kivinen, koska vammaisten parisuhde on maassamme yhä tabu.
Kaupungit ja niiden päättäjät näkevät meidät vain rahana, hyödyttömänä menoerä. Toki tuosta päättäjien joukosta tummasta löytyy inhimillisiä, tunteita omaavia ihmisiä.
Elämä on kokenut suuren muutoksen, kun taloon asettui nainen. Asioista ei enää päätetäkään aivan yksin, se tietenkin aiheuttaa välillä riitojakin. Meidän suhteessa välillä salamoi ja räiskyy, kun kaksi vahvaa persoonaa kohtaa.
Olemme molemmat tottuneet siihen, että oikeuksistaan saa taistella. Tai muuten sinut jyrätään, etkä koskaan saa yhtään mitään. Tämä on varmasti muovannut meitä vielä vahvemmiksi.
Omalta kohdalta taisteluista tulee mieleen etenkin tuo kevät/kesä 2012, kun minusta tuli yksinäinen susi. Asuin ensimmäistä kertaa aivan yksin ja päättäjien toimesta minut yritettiin saada palvelutaloon.
Lopulta sain järjestettyä itselle ”turvapaikan” vääntämällä päätöksen hengityshalvauspotilaan statuksesta. Se tarkoittaa sitä, että olen nyt tavallaan kotona asuva sairaalapotilas. Sen myötä minulla on 24/7 pyörivä hoitorinki.
Toki tuon myötä tulee rajoituksia, kun sairaalan suunnalla pitää aina tietää missä milloin kuljenkin. Lentokoneeseen pääsemiseen olen yrittänyt saada lupaa turhaan reilun vuoden. Myös ns. hoitajat päätetään muualta.
Näistä huolimatta tunnen olevani vapaa päättämään monestakin asiasta. Ainoastaan tuolla vaimolla on sanottavaa siitä, että miten milloinkin elän ja mitä teen.
Ihmistä, edes vammaista ei ole tarkoitettu elämään yksin. Elämänsä jakaminen rakkaan ihmisen kanssa on todella mahtavaa. Kaikilla pitäisi olla siihen mahdollisuus, eikä sitä saisi estää päättäjien toimesta. Sama koskee myös yksinään asumiseen.
Valitettavasti monen tapauksessa myös omat vanhemmat ovat esteenä edellä mainituille asioille. En halua lähteä ketään syyttelemään, mutta asioita kannattaisi miettiä hieman syvällisemmin.